tiistai 29. syyskuuta 2015

Äitiyden tähtihetkiä

Lastaan haluaa suojella kaikelta vaaralliselta. Jopa siinä määrin, että joskus turvautuu hieman liioiteltuihin ilmaisuihin. Kun muuten ei uskota. Kun muuten tieten tahtoen aiheutetaan vaaraa itselle hupimielessä. Meillä suun täyteen tunkeminen oli yhteen aikaan tosi hauska juttu ja äidin säikähdyksestä ja reaktiosta otettiin ovelana kaikki ilo irti. Etenkin pähkinöitä ahdettiin posket pullolleen. Tai pullonkorkki piilotettiin kirjaimellisesti parempiin suihin. Nauru tähän tietysti lisättynä.

Oikeaa hätätilannetta ei koskaan onneksi syntynyt, mutta tukehtumisen pelossa totesin, että jos jokin kurkkuun jäisikin niin sitten mennään lääkäriin ja lääkäri avaa terävällä puukolla kaulan auki jotta henki taas kulkisi. Öhöm...vähän karsilta kuulostaa. Varmasti viikarinkin korviin sillä se leikki loppui siihen paikkaan. Tästä on jo aikaa ja ongelma oli unohdettu.

Eilen sängyllä maatessani Topoliino tutki ja tarkkaili minua tapansa mukaan. Etenkin kaulan seutu syynättiin huolella. Lopulta hän kysyi:
Äiti, onko nuo viivat ne mistä pää sitten irrotetaan jos on mennyt nielemään jonkin väärään kurkkuun?
(Ei, ne ovat vain kaulan poimut)

Äitiyden tähtihetkiä..



Bianca**

tiistai 8. syyskuuta 2015

Voimavara

Sillä on valtava voima, kaikessa moninaisuudessaan. Se rentouttaa, ratkaisee riidan ja väärällä hetkellä synnyttääkin sellaisen. Sitä tekee toisinaan tarkoituksettomasti ja joskus hermostuksissaan. Hiljaa ja kovaa. Hyvän -ja pahantahtoisesti, sydämellisesti tai teeskennellysti. Yleensä tuttujen kanssa, mutta sattumuksen myötä myös ventovieraan. Antoisinta se on kuitenkin yhdessä. Räiskyvimmillään se saa aikaan rujon ilmeen vaikka sisäisesti pyyhkii pois kaikki huolet hetkeksi.
Nauru. 
Sen tähden on eräs kaatunut hellaan hajottaen sen, toisella tuli makaroni nenästä, yhdellä silmäluomet kääntyivät ympäri, housuunkin on melkein pissattu. Parhautta on kun naurun aiheuttaa muissa ja siihen itse yhtyy. On se tosin saanut aikaan sairaskohtauksen ja tukehtumistilanteenkin. Ja monia muita noloja tilanteita. Muttei ketään hengiltä - sen sijaan monta ikävuotta lisää luulisin. 

Nauru tarttuu minuun helposti, se kumpuaa kutittamalla tai ihan vain kahjoilemalla. Väsyneenä varsinkaan ei vaadita paljoa minun naurattamiseeni. Samanlainen on Topoliino. Ja meillä on vielä aika samanlainen huumorintaju. Kyllä, minulla ja kolmevuotiaalla. Voitte sitten itse miettiä kumpi on juttujen tasossa edellä tai jäljessä.

Itse en useinkaan osaa lopettaa naurua. Mutta onko sillä väliä, aiheellakaan, jos se ei ketään loukkaa. Vaikka ihmiset katsoisivat ja pitäisivät vähämielisenä? Ei minusta. Tosin yksin nauramista julkisella paikalla yritän vältellä, vähintään kaivaa kännykän kaveriksi. En minä naurua helposti osaa pidättääkään. Varsinkaan kun pitäisi. Joulukirkossa kun siskon kanssa katseet kohtaavat ja vanhemmat istuvat vakavina ja arvokkaina. Kuin naurunappulaa painaisi! Tai kun pitäisi olla rauhoittava aikuinen lapsen pelleillessä tai nukkumaan käydessä. 

Muistan vieläkin, kuinka eräs vauvakerhon- äideistä kertoi heltyvänsä aina öiseen aikaan vauvansa kontaktiyrityksiin vaikka unirytmin vuoksi olisi pitänyt toimia toisin. Pieni oli päivisin kovin itkuinen ja tyytymätön, mutta yöllä hän keimaili ja nauroi saadakseen äidin huomion. Ymmärsin tätä äitiä täysin, lapsen ilo ja hersyvä hupi ovat kuin huumetta jota jokainen vanhempi janoaa. Rakkaimpien nauru on kaunein ääni maailmassa. Sen haluaisi vangita purkkiin, saada edes palanen taltioiduksi. Lapsen kanssa se onnistuu, lasta ei nauru nolota eikä se katkea vaikka videoisi

Antakaa naurun pulputa, vaikka joskus mangososeet suussa. Kaikesta voi löytää hupia ja mustaakin mustempaa huumoria. 

Bianca**

torstai 3. syyskuuta 2015

Rautaa ruoasta - lehtikaalipesto

Tämä ruhoani ravisteleva raskaus on edennyt siihen pisteeseen, että ruoanlaitto on päivieni ainoa aktiviteetti. Kiitos katalan tai paremminkin matalan hemoglobiinin ja kehnojen rauta-arvojen, muuhun ei voimat riitä ja yksistään soppakauhan heilutuskin tuntuu kuntopiirin kaltaiselta suoritukselta. Mutta kyllä se tästä! 

Vihreitä syön jo entuudestaan paljon, mutta nyt päätin ottaa listalle lehtikaalin- tuon vihreistä vitamiinipitoisimman. Halusin varmistaa kaikkien superaineiden säilymisen, joten keittämisen ja paistamisen sijaan päädyin tekemään pestoa ad hoccina rautavarastoiden täyttämiseen. (terkut J:lle;) Resepti on helppo ja sen saattoi tehdä pitkälti pöydän ääressä istuen. 


 Tarvitset:
lehtikaalta (käytin puolet pussista, n. 100g)
n.2dl parmesaania raastettuna
reilu loraus pari neitsytoliiviöljyä
puoli desiä pinjansiemeniä
1-2valkosipulinkynttä
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
puristettua sitruunamehua

Paista pinjansiemenet kuivalla pannulla kauniin värisiksi. Pese lehtikaali ja leikkaa pois paksut keskiruodot. Raasta parmesani (minä käytin kaupan valmisraastetta) ja heitä kaikki ainekset tehosekoittimeen. Minä pilkoin lehtikaalit ensin kahdessa erässä koska käytössäni on ainoastaan sauvasekoitin ja lisäsin vasta sitten muut ainekset. Kunnon masiinalla menee silpuksi varmaankin koko satsi kerralla. Lisää lopuksi suola, mustapippuri ja sitruunamehu oman maun mukaan.

Osa pestosta pääsi pastan kaveriksi ja osa alkupalaleipien päälle. Jos säilöt peston, laita se mahdollisimman ilmatiiviiseen lasiastiaan. Pesto säilyy jääkaapissa muutaman päivän.



Hyvää ja terveellistä!

Hengästynein terveisin,
Bianca**