torstai 27. lokakuuta 2016

Halloween

Hrr mikä sää! Pyöräytin vuoallisen raakasnickersiä, rullasin Mummelin rattailla uneen ja Topoliino tavaa tarinaa Hunaja Turmiosta huoneessaan. Hunaja Turmio, tuo tarinan häijy merirosvoakka on saanut pojan totaalisesti pauloihinsa. Kai se pitää joku merirosvoasu viikonlopuksi taiteilla:D Halloweenjuhlaa vietämme tosiaan ihan vain kotosalla perheen kesken. Vaikka Halloween ei mikään suomalainen juttu olekaan on aina mukavaa saada syy juhlaan. Lapsia voisi enemmänkin tutustuttaa eri kulttuureihin ja maihin juurikin juhlien avulla. Mikä sen hauskempi tapa oppia erilaisuutta ja tarinoita oman ympyrän ulkopuolelta?!

Kurpitsalyhtyä en ole koskaan kaivertanut, mutta Kukkatalosta tarttui mukaan pieni koristekurpitsa. Se tuo sopivasti teemaa ruokapöytään. Tänään Topoliino katsoi eteisen kattolamppua ja totesi, että "meillähän on jo valmiina halloweenkoriste". Niin, hämähäkinseitit siivonnen sitten vasta viikonlopun jälkeen. Yyh minä kun niin pelkään lukkeja. Pieneksi jännitysmomentiksi ajattelin sitä oman lapsuuden synttäriklassikkoa; vierailua Kapteeni Koukun luona. Siinä lapsi viedään pimeään huoneeseen tai silmät huivilla peitettynä tapaamaan tätä vanhaa veikkoa. Silitetään lapsen kädellä esim. hiusharjaa ja kerrotaan että tässä on Koukun karhea parransänki. Sitten lapsen käsi ohjataan sateenvarjon koukkuun ja kerrotaan tässä on Kapteenin käsi. Näitä erilaisia vihjeitä voi keksiä oman mielen mukaan  ja lopuksi aikuinen työntää lapsen sormen voipurkkiin/hillopurkkiin ja toteaa samalla hetkellä: "ja tässä Kapteeni Koukun SILMÄ". Aika hurjalta kuulostaa ja leikin edetessä voikin arvioida tekeekö loppuhuipennuksen vai tutiseeko lahkeet liikaa jo Koukun tapaamisen alkumetreillä:) Topoliinolle tämä tulee olemaan ensimmäinen kerta ja saa nähdä päädymmekö voivaiheeseen asti..

Meidän viimevuosien Halloween-vinkeistä voitte lukea täältä ja täältä! Tunnelmallista torstai-iltaa!


Bianca**




maanantai 24. lokakuuta 2016

Viikonloppuna..

Perjantaina sain pojan takaisin syyslomareissultaan. Maalla raittiissa ilmassa ja ulkoilun merkeissä vietetty viikko vaihtui kaupunkielämään pehmeästi pihahommissa. Istutimme kukkasipulit maahan ja teimme yhdessä haravointihommia. Kottikärryjen työntäminen on hänestä mieluisin osuus. Mukavaa kun Mummelinkin voi ottaa pihahommiin mukaan. Talvitumpuilla ei tunge niin ketterästi suuhunkaan kaikkea maasta löytämäänsä. Mummeli ottaa sisällä sukkasillaan jo ensiaskeliaan (klik), mutta ulkona mennään vielä kontaten tai leikkimökkiin nojaten.

Hankin Kukkatalosta erilaisia mukuloita ihan ensimmäistä kertaa. Ohjeena oli tehdä kolme kertaa sipulin mittainen kuoppa maahan ja haudata sinne mukulan suippopää ylöspäin osoittaen. Kyllä siinä sai ihan ranteet jäntevinä työskennellä, kun maa oli jo sen verran kovaa. Viime hetket nämä taisivat ollakin istuttaa mitään kevääksi. Kukat valitsin aika lailla värin perusteella; valkoisia ja vaaleanpunaisia. Ehkäpä tämän myötä minustakin tulee kevätihminen, kun saa alkaa odotella maasta esiin pyrkiviä kukkasia.

Pihalla tönöttää leikkimökin lisäksi toinenkin tupa, jonka Topoliino rakensi ja ruuvasi kokoon valmiiksi sahatuista laudoista. Asukasta ei vielä ole näkynyt, mutta siilin sinne toivomme muuttavan. Kissanruokaa olisi tarjolla :)
Syystöiden jälkeen kävimme koko perhe Wanhan Pehtoorin ravintolassa kahveilla ja kaakaoilla. 
Tänään tuli taivaalta räntää ja tämän päiväuniajan jälkeen taidan käpertyä kuomasten kanssa sohvannurkkaan jatkamaan satujen lukua. Mummelikin haluaa tuon tuosta osoitella kirjan kuvia ja olla kääntämässä sivua...en kestä kun hän kasvaa niin nopeasti! Nyt Kuustosen Mikon päivää seuraamaan Areenasta :)

Mukavaa viikkoa kamuset!

Bianca**

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Syksyn aarteita talteen!

En saa kyllikseni syyspuuhien hehkutuksesta. Nyt kun luontoa on lähellä aiempaa runsaammin, voi aarteita kerätä kauppareissunkin varrelta. Lastenvaunujen alaosa onkin aina enemmän tai vähemmän täynnä keppejä, käpyjä ja "rakkauden kiviä". Rakkauden kivet ovat Topoliinon selityksen mukaan valkoisia, joissa on timanttia muistuttavia kimaltavia kohtia. Rakkaus ja timantit, hyvä kombo kaikille miehille tiettäväksi ;)

Meillä tuodaan aarteita sisällekin, mutta osan olen koonnut pation hyllylle. Luonnonmateriaalit ovat mielestäni parasta leikkivälineistöä eivätkä ne pahastu hieman kovakouraisemmastakaan käsittelystä. Askarteluun ja sisustukseenkin ne kelpaavat.




Kerätkää talteen syksyn ihanuuksia, niistä on arvaamaton ilo sitten kun lumi ja jää peittävät maan!

Bianca**

lauantai 15. lokakuuta 2016

Loistava lokakuu

 Pimeä vuodenaika on parhaimmillaan! Kausivalot on kaivettu esiin ja seinävitriini täytetty kynttilänjaloin. Kovin harvoin tulee kruunukynttilöitä nykyään poltettua, mutta kauniita nuo keräilemäni kultajalat ovat katsella portaita kulkiessa.






Toinen asia mitä enää harvoin tulee tehtyä on kippistää kuohuvalla, mutta tänään ansainnen lasillisen kolmannenkymmenennen neljännen syntymäpäiväni kunniaksi. Kiitos kaikista lämmittävistä muistamisista ja yhteydenotoista <3

Bianca**

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

String Pocket

Stringit tulevat itselläni jo vähän korvista, joten kun Topoliino tarvitsi lisää laskutilaa tarjosin ilomielin varastossa pyörineen hyllyn hänen käyttöönsä. Oli hauska seurata miten lapsi sen somisti. Tammikin mahtui (vielä) alahyllylle vaikka Topoliinoa hieman epäilytti kuinka käy kun latvat alkavat ruukusta puskea <3 :)

Bianca**

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kirjeitä..

Yksi lapsuuden suloisimmista jutuista olivat kirjeet. Käsin kirjoitetut ja tarroin koristellut. Hieman arkisempaa paperikuosia pahoiteltiin - kirjoitusvirhesuttuja vieläkin vuolaammin. Parhaita olivat ne tuoksuvat paperit! Itse kirjoitin kirjeitä etenkin kesäisin, kun matkasin maalle kauas ystävistäni. Teininä kirjeuutiset kaupungin kuumimmista jutuista olivat kesän kohokohtia (Kiitos vain V <3). Postilaatikkomme sijaitsi lyhyehkön hiekkatien päässä. Muistan rämistelleeni vanhalla Aino-pyörällä kuin kaistapäinen. Yhtenäkin kesänä oli niin paljon sudenkorentoja, että niitä lensi kymmenittäin ja taas kymmenittäin päin näköä. Jalassa oli usein läpyskät, jotka kesä takaperin sitten olivat kuuminta hottia Helsinginkin katukuvassa.

Liikuttavia olivat myös kirjeet joita vastaanotin opiskelija-aikoina kotopuolesta. Mukana oli usein isän liittämä opettavainen lehtileike liittyen milloin mihinkin minulle ajankohtaiseen. Ja kyllähän se kylkiäisenä tullut kahisevakin hymyilytti. Äiti muisti minua kirjeellä yhtenä jouluna ja uskotteko että se on yhä mieleenpainuvin joululahjani! (no sen yhden nukensängyn myös muistan mikä oli unohtunut pukilta Kokkola-kotimme vaatehuoneeseen ja oi sitä ilon määrää kaiken muun päälle)

Kirjeitä tulee kirjoittettua nykyään todella harvoin. Ne aikatauluttuvat tiettyihin syntymäpäiviin ja useimmiten kuoreen sujahtavat enää kutsukortit lasten synttäreille. Topoliino lähettäisi mielellään enemmänkin kummallisia kertomuksiaan kerhokavereille ja sukulaisille. Vähän väliä pitää toppuutella sillä suurin kirjaimiin kortissa lukeva "pyssy, mene ansaan" saattaisi viereiseen postilaatikkoon pudotettuna järisyttää liiaksi naapurisopua.

Kirjekaveri-perinnettä pitäisi kuitenkin mielestäni kannatella. Se syventää ystävyyttä antaen molemmille osapuolille vuorotellen tunteen että minua arvostetaan, ajatellaan ja huomioidaan. Kuka nyt ei ilahtuisi saadessaan kirjeen!? Lapselle se on niin päivänselvä ilonaihe, että Nordean valkoisia kuoriakin kadehditaan. Miksi sinä vain aina saat..

Pistetäänpä haaste pystyyn! Siitä yhdestä alkavasta ohjelmasta inspiroituneena (sinulle on postia..tai joku sellainen). Mieti jokin hauska muisto, kerro se ja tämä haaste kirjeitse siihen liittyvälle ihmiselle ja anna kustin polkea! Enirostahan on helppo selvittää osoitetiedot! Olisi mukava kuulla teidän kirjeen arvoisia muistoja:)

Bianca**

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Mitä pukea n. 1-vuotiaalle kylmillä syyskeleillä?

Vauvan pukeminen on usein murheenkryyni Suomen syyskeleillä. Sää kun vaihtelee sateesta yllättävänkin lämpimiin iltapäiviin. Puhumattakaan, kun aamumuskareihin sun muihin lähtiessä mittari saattaa näyttää pakkasta. Onneksi lapsen mukana vielä kulkee vaunut (mitä tekee kantoreppulaiset?) sille sinne voi sitten päivän mittaan tarpeen vaatiessa kuoria ylimääräisiä vaateparsia ja kaivaa esiin sadevarustusta.

Vuoden molemmin puolin olevat piltit liikkuvat myös hyvin vaihtelevasti, joten oman pienokaisen aktiivisuus pihalla kannattaa ottaa huomioon pukeutumisessa. Jos lapsi ottaa jo haperoivia askelia tai ainakin seisoo mielellään on kenkien oltava hyvät ja tukevat. Lapsen jalka kannattaa astuttaa paperille, piirtää se ja mitata. Tästä on apua kenkien hankinnassa. Kovasti konttaava ja nelinkontin eteenpäin huiteleva lapsi tarvinnee vahvikkeelliset ulkohousut/haalarin.  Michelin miehenä uusien liikeratojen harjoittelu ei puolestaan ole mielekästä, joten aralle liikkujalle tönkkö puku ei ole paras.  Pötköttelijöille ja vaunussa köllöttelijöille taas lämmikettä saa olla enemmänkin ja itse vaunuunkin kannattaa miettiä topattua vaunupeitettä. Jos tiedän pitäväni Mummelin ainoastaan vaunuissa tai olemme ulkona päiväuniaikaan laitan jalkaan villasukat ja äitiyspakkauksen töppöset. Ne nyt vain ovat niin paljon kenkiä mukavemmat.
Aika yleistä on, että liikkumaan opittuaan vaunut ja paikoillaan istuminen ei kuitenkaan ole se lapsen mieluisin juttu. Hereillä. Yleistäen.

Mummeli ei vielä kävele, mutta puistossa konttailee menemään, istahtaa välillä viemärin kannelle ihmettelemään tai menee seistä tönöttämään pihakeittiön hellaa vasten aina joku lapio kädessään. Meidän 74senttiselle tyllerölle Kelan äitiyspakkauksen toppapuku on juuri nyt passeli. Viluiselle lapselleni paksuus on sopiva, koska viima ainakin Helsingissä on kova. Alle ei tarvitse laittaa normi sisävaatetusta kummempaa. Jalassa tytöllä on ollut karvavuoratut kävelykengät, jotka jo vaihdoin kuomiin, koska kuten sanottu hän on palelevainen ja varpaat ovat olleet ulkoilun päätteeksi kylmät. Päässä on oikein tuulisella paksumpi vuorellinen lakki (tuo nallemyssy) tai sitten ihan trikoinen kevätpipo. Tarpeen mukaan haalarin hupun voi vetää päähän jos siltä tuntuu.

Kelan puku vain on vaalea väritykseltään ja voitte kuvitella kunnon kun sillä on pikkukiviä pitkin laahustettu menemään. Puku on kai(?) ensisijaisesti tarkoitettu vaunussa pötköttelevälle vauvalle tai sitten lumisille hangille. Haalarin vedenkestävyydestäkään en ole varma. Koska syyskelit ovat tänä vuonna olleet mukavan kuivat, on puvulla kuitenkin pärjännyt näin kylmemmillä säillä. Pesussa ollessaan ja vaihtoehtona meillä on toisena ulkoasuna ohuempi kaksiosainen ulkovaate; takki ja housut. Välikausipuvun käyttöaikaa voikin jatkaa hyvällä villakerrastolla. Halutessaan merinovillakerrasto ihoa vasten ja lisäksi moneltakin merkiltä löytyvä paksu villahaalari. Meillä löytyy entuudestaan Kivat-merkiltä Topoliinon vanha sekä vielä toinen serkulta kokoa isompana. Tulevat talvet siis turvattu siltä osin:)

Välikausipuvun kanssa käytän paksumpaa pipoa ja kaulaa lämmittävää kypärälakkia. Jalkoihin sukkisten lisäksi vielä villasukat ja talvipopot. Tämän ikäisten kengät ovat usein niin vähän kulutetut, että kannatan kirppiksiä. Nämäkin villapohjalliset ja -vuoriset pupukuomat sain vitosella ja ovh on liki 50euroa..

Villapuvut tälle ja ensi talvelle

Kädessä ei pysy mitkään hanskat on tummat kyynärpäihin asti vedettävät lämpövuoratut hanskat. Hanskoja ostaessa kannattaa oman hikoilun (ja lapsen tuskailun) välttämiseksi koittaa kaupassa, mahtuuko oma sormi helposti sinne peukalon paikalle. Jotkut hanskat ovat niin täyteen topattuja sisäpuolelta ja pienen lapsen sormet puolestaan niin lötköt, että pukeminen on haastavaa. Jos sen peukalon siis haluaa oikeaan paikkaan sujauttaa. Vuoden kieppeillä olevat piltit kyllä jo kiinnostuvat lapioista ja sangoista, poimivat mielellään maasta kävyn tai kiven, joten sitä kannattaa arvostaa hanskoja pukiessaan. Etsin meidän lähiostarilta niitä muistaakseni jo omassa lapsuudessani olleita perushanskoja, Remu-rukkasia yhdellä heijastinviivalla, jotka kaiken lisäksi taitavat olla edullisimpia, mutta ei löytynyt sitten mistään. Ah ne ovat niin ihanan helpot laittaa käteen, kun teddyvuori on kunnolla kauttaaltaan kiinni hanskassa. (ne ulos punkevat sisävuoret hanskoja riisuessa ovat aaarg)Nämä giraf-merkkiset tuntuivat seuraavaksi parhailta mutta kyllä näiden kanssa vähän joutuu hikoilemaan..;) Plussaa kuitenkin kumisista osista hanskan päissä.
Remu-hanskat, jotka löytyivät Travallen sivuilta(eri kuosissa tosin)

Talvikauteen ja kylmemmille keleille sitten vain toppaa päästä jalkoihin, villaa alle ja kauluria kehiin:) Toivottavasti näistä omista pohdinnoistani oli jollekulle apua tai vinkkiä. Mitään ehdottomia neuvojahan nämä eivät tietenkään ole. Itselläni on kova opettelu vaatettamisen suhteen, kun esikoinen oli ja on yhä semmoinen kuumakalle, että veteli talvetkin mieluiten ilman hanskoja ja Mummeli sopisi pakkasia ennen selvästi paremmin etelän lämpöön...

Tsemppiä uuteen viikkoon kaikille!

Bianca**

torstai 6. lokakuuta 2016

Tienviittoja onneen

Mielikuvani täydellinen äiti olisi onnellinen. Hän hyörisi perheen keskellä aamusta iltaan; hymyilevänä ja hyväntuulisena. Hämmentäisi huoliteltuna ja hoikkana ravintorikkaita pöperöitään, leikkisi kotitöiltä liikenevän aikansa lasten kanssa. Päivällisen jälkeen keksisi kehittävää tai taluttaisi tenavia harrastuksiin, siinä missä mies suuntaisi omiinsa. Täydellinen nainen ja vaimo tekisi kuntoa kasvattavan kotijumpan ja illalla ihastuisi yhä uudelleen puolisoonsa ja kertoisi sen kuumin ottein. Menisi tietenkin aikaisin nukkumaan jotta aamulla heräisi touhukkaan tehokkaana. Paistamaan banaanilettuja, pilkkomaan hedelmälohkoja ja taikomaan esiin kadonneet autonavaimet, pipot ja puhelimet. Opiskelisi ohella uuden kielen, konseptin tai kantaisi kortensa kekoon hyväntekeväisyydellä. Montako rastia sait? Minä yhden. Eilen saatoin yliviivata kaksi. Voisiko kaiken laittaa muovailuvahan tavoin palloksi ja pompotella sitä kepeästi?

Tie onnellisuuteen on tasainen kuin taaperon mieli; on mäkiä ja on kuoppia, on kaarteita, risteyksiä ja esteitä. Tienviittoja ja harhaanjohtavia neuvojakin. Mikä sinut teki tänään onnelliseksi? Nyt kirjoittaisin tienviittoihin vaikkapa vanhempani ja suukot, jotka Mummeli ensimmäistä kertaa painoi naamaani asianmukaisten äänitehosteiden kera. Eilen Lidlin laarista löytämäni nahkakorkkarit. Kauniin kirpeässä syyssäässä kenties rustaisin äitiyden mikä niin iso osa omaa onneani onkin. Mutta "pelkkä" äitiys ei riitä. Tietenkään. Elämässä on niin paljon muutakin ja yhä useampi sen kaiken muun yksin valitseekin.

Kun muutimme pois Vallilasta muutimme myös kauemmas kahviloista, kirjastosta ja kauniista kivijalkaliikkeistä. Paikoista jonne saatoin siltä seisomalta hilpaista ihan yksinäni ja hipaista huulipunaa mennessäni. Paikoista missä maitoa suihkusi pelkästään baristan kannusta ja katsomaan kutsui ainoastaan Anna-lehti. Henkirei'istä joissa viivähdin vartin, toisinaan toisen ja palasin puuroarkeeni sangen suloisin ajatuksin. Ystävän hälyttäminenkin seuraksi järjestyi helpommin, kun välimatkat olivat lyhyet.

Korttelia kauemmas suuntaaminen aiheuttaa aina jonkin sortin plää-asenteen. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut kuinka laiska olen lähtemään ja kuinka hyvin viihdyn vain kotona.  Jos oikeasti nykyään järjestää jotain extraa vie se vähintään kaksi tuntia matkoineen ja sitten on vain helpompi ottaa Mummeli mukaan. Siispä  täällä missä kaikki on enemmän kuin yhden korttelin päässä on oma aika jäänyt vähitellen kokonaan pois. Ja siinä missä terveyden myös oman ajan tärkeyteen havahtuu vasta kun se katoaa.

Miehellä on yhä yhdeksän askeleen päässä autotallinsa harrastuksineen, mutta mitä minä teen tunnilla? Maksan bussilipun jotta ehdin kurvata kirjastoon minne pääsisin vaunujen kanssa ilmaiseksi ja lapsetkin nauttisivat ja kauppakin on sitten ihan toisella suunnalla kun sitä kahvimaitoa piti aamuksi hakea ja ja... Lopputuloksena jään kotiin. Tai laahustan lähikauppaan hakemaan sen maidon (ja Fitfarmin patukan. Sen juustokakku-maun, johon olen totaalisen koukuttunut!) Kuitenkin viihdyttävää taukoa tarvitsisi toisinaan - tiedättekö sellaista että kuulisi oman sisäisen äänensä ja antaisi sen puhua loppuun saakka ilman keskeytystä. Ja jotain sellaista, minkä parissa tuntisi ehkäpä olevansa jotain muutakin kuin mamma ja maidonjakelukeskus.

Dilemma lähtemishalusta ja jäämishalusta kasvoi kasvamistaan. Kun ei mitään hohdokasta harrastusta minulle hopeatarjottimella tuotu (tässä kohtaa ehdotus juoksulenkistä on vähän sama kuin tarjoaisi karkkihimoiselle Fisherman's friend-pastillia) sulkeuduin Mummelin huoneeseen ja annoin miehelle ukaasin pitää lapset loitolla ja leikkiväisinä tunnin ajan. Häiritä ei saa tai ovea tulla renkuttamaan. Topoliinolle täsmensin nukkuvani päiväunet. Sillä kertaa nukuinkin. Sittemmin aikani olen käyttänyt milloin mihinkin tyttöhömppään, blogin kirjoittelusta lukemiseen tai vaatteiden sovitteluun. Ovi on kiinni, musa saattaa soida korvanapeista, pentuset pommittavat tarpeillaan toista aikuista ja minä vain olen. Tilasta poistuminen on kohdallani toiminut tässä elämänvaiheessa, koska arjessa olen aina se jonka puoleen lapset ensisijaisesti kääntyvät. Äiti on kaikki, sanoo miehenikin.

Sanojen välistä en halua viestittää tympiintymistä äitinä oloon. Varsinkin kun tällä hetkellä elän melkoisen helppoa (kop kop kop)vaihetta sillä rintamalla. Mummeli on tyytyväinen vauva, joka nukkuu ja elää perheen kanssa kanssa samaa rytmiä ja Topoliino nyt on muuten vain itseohjautuva kuten tuon ikäiset jo monesti ovat. Ehkä tässä kirjoituksessa peräänkuulutan niitä elämän kerroksia ja sävyjä, joita ei tulisi peittää pressulla tai maalata yhdellä värillä. Keksiä vain keino kaapia kinuskit kaikista kakuista. Niin sanotusti.

Vaikka naapurissa ei enää ole sitä viehättävää kahvilaa on moni muu asia uudessa kodissa auvoisemmin. Eikä vähäisimpänä yksi ylimääräinen huone minne kadota silloin tällöin hetkeksi haaveilemaan.


Onnen tienviittaan tekstaan seuraavaksi suurin kirjaimin rakkaus.

Bianca**

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Samalla lapulla

Neljä-viisivuotias ymmärtää jo käsitteet hävitä ja voittaa. Ja häviäminen tuntuu poikkeuksetta pahalta. Toiset siitä vain hivenen harmistuvat, toiset puolestaan välttelevät kaikkea pelaamista koska tappio masentaa niin paljon. Esikoiseni kuuluu tähän viimeiseen ryhmään. Lukemattomat kisat ovat jääneet kesken ihan siitä syystä että suuttumus tai suru häviöllä olosta on yltynyt liian suureksi. Pettymystä olemme harjoitelleet mm.Kimble-pelimaratooneilla, jolloin putkeen tulee niin paljon voittoja ja häviöitä että asia menettää merkityksensä. Myös joukkuekokoonpanoilla olen koittanut kadottaa kovaa painolastia yhden harteilta. Silti esimerkiksi toisen tekemä maali on monesti musertanut miehen, vaikka itse olisi kisannut maalikuninkaan tiimissä. Poika on aihetta selvästi sulatellu mielessään, koska tänään kauppareissun päälle analysoi näin:

"Ku K-marketissa laittaa kaks kurkkua siihen punnitusjutulle..siihen vaa'alle, ni ku yhteen kurkkuun laittaa sen lapun ni se toinen kurkkukin on punnittu. Niin sama mailapallossa että ku Sampo voitti ni määkin voitin vaikka mää en saanut sitä palloo maaliin. "

Syteen tai saveen, mutta samalla lapulla <3

Onko lukijoissa kilpailuviettisiä tai huonoja häviäjiä? Miten pettymyksistä päästään yli?

Bianca**