lauantai 29. huhtikuuta 2017

Takapihalta alkaa seikkailu

Tiedättekö kun puistoilu alkaa puuduttaa? Ne samat vieteri-mitkäliejousi-eläimet, hikinen liukumäki ja kohmeisen hiekkalaatikon reunalla kököttäminen. Leikkivälineinä liian monen lapsen paukuttama puolikuntoinen lapio ja samea sanko. Päiväni murmelina tuhannetta keinuvauhtia työntäessä. Kunpa olisi oma piha tai metsä lähellä.

Tiedättekö myös että varhaiskasvatuksen liikunnan suositukset kehottavat alle kouluikäisiä liikkumaan reippaasti vähintään kaksi tuntia päivässä. Päivähoidossa olevat lapset ulkoilevat saldon täyteen helpostikin arkisin. Aamupäivän ulkoilu kun yleensä kestää jo reippaasti yli tunnin ja iltapäivällä pihalla odotellaan hakijaa toinen mokoma. Mutta entäs nämä äitiliinien aktiivisuuden armoilla olevat palleroiset..? Glumps..
Jatkan päiviäni murmelina. 

Sitten tulee perheeseen pikkusisko. Ja pian sen jälkeen oma piha. Se metsäkin lähenee aivan kävelymatkan päähän. Vaan kun muuttorumbasta on hengissä selvinnyt, saanut kodin pikkuhiljaa toimivaksi ja asettunut asumaan uudella alueella on kahden lapsen äiti väsynyt lähtemään. V ä - s y - n y t. Aamupäivät kuluvat kotona kunnes alkaa lounaan laitto. Kun pienempi menee päiväunille haluaisi itsekin huoahtaa. Ja Mummelin herätessä olisi niin ihanan rauhallista ja leppoisaa ja unenlämpöistä..ja hups kohta pitäisi alkaa iltaviiden ruokaa valmistaa. Äkkiä lähikauppaan neljän pyörän päällä koska talvi ja pimeys ja kaikki. Kivan yhteisen ulkoiluhetken sijaan pihalle lähtö on pakkopullaa. Sata kertaa mielummin otan askartelupuuhat esille, luen kirjoja ja tosi usein leivomme jotain yhdessä- niillä autolla pikapikaa haetuilla aineksilla. Ulos lähdemme vain koska niin pitää tehdä, kukin kura/toppa/villahousujaan inhoten.


Mummelille oma piha riittikin aivan mainiosti ja päiväunilla hän sai muutenkin raitista ilmaa. Isommalle kaavailin jo tuskissani kuntoilun ulkoistamista koripallokoululle, kun oma aktivoituminen kodin ulkopuolella oli niin tervan juontia.
Kukaan ei sanonut mitään mutta oman pääni sisällä kolkutteli herra huono omatunto. Ja nimenomaan Herra sillä se oli viisivuotias POJANviikari, joka veteli sellaisia voltteja patiolla, hyppi kaiken ja KAIKKIEN päälle ja tajusin itsekin syyn. Ei tuota energiaa vasaran naputtelulla ja maalipensselin heiluttelulla pureta eikä omalla pihalla mahdu kunnon spurtteja vetää. Halusin ottaa itseäni niskasta kiinni. Kuten sanottu minua houkutti se Seuraan vieminen ja vierestä katsominen kun joku virkeämpi väsyttäisi vekarani (ja koulisi siitä samalla tulevaisuuden Jordanin) mutta samaan hengenvetoon tiesin että ei lapseni tarvitse harrastusta liikkuakseen. Ei edes vireystilaltaan huippua vanhempaa. Viitseliään kyllä. Sellaisen joka saa ulkokamppeet päälle ja seuraa perässä. Sellainen päätin olla. 


Mielessäni olin pohtinut läheistä metsää, kuinka sen syvyyksiin kulkisimme vihreyttä nuuhkien. Jättäisimme kiellot ja kahnaukset kotiin ja vaeltaisimme vapaina. Sinnittelisin tunnin vaikka arvelin, että aika matelisi. Olisi kuitenkin tilaa koikkelehtia ja kahjoilla mielin määrin. Juoksupyrähdysten päälle istuisimme idyllisesti mättäällä eväitä syöden ja elämästä puhuen. Laatuaikaa esikoisen kanssa. 

Todellisuudessa lähtö oli kahnausta täys, pienempi järjesti huutokohtauksen ja eväät jäivät pakkaamatta. Oli kuitenkin suloista kävellä käsi kädessä kun kerrankin omat kädet eivät olleet ratissa tahi rattaissa kiinni. Ennen metsän reunaa pojan mielenkiinnon herätti läheinen oja ja siinä jääriitteen alla virtaava puro. Jäimme siihen. Heittelimme kivillä jäätä rikki, uitimme keppejä sulaneissa kohdissa ja hivutimme itsemme kuin hurjapäät pitkin puron yli kaatunutta puunrunkoa. Minun ei todella tarvinnut sinnitellä tai rajoittaa mitään. Se oli Topoliino joka toppuutteli äitiä kävelemästä veden yllä lepäävän puunrungon yli - poika kun pähkäili ettei sellaista riskiä kannattaisi ottaa vaan istualteen meno olisi fiksumpaa. (Tottelin)  
Kun ensimmäisen kerran katsoin kelloa, oli kulunut puolitoista tuntia. En tiedä menikö aika siivillä uutuuden viehätyksen vuoksi vai pääsikö sisäinen lapsi minussakin valloilleen. Uskon, että luonto teki vain tehtävänsä.

Sittemmin sain blogiyhteistyön kautta käsiini kauniin kirjan nimeltä Takapihalta alkaa seikkailu. Jo alkusanoista lähtien sieluni nyökkäili ja kysymykset saivat vastauksia.. 

Luonnossa liikkuminen rauhoittaa niin levottoman lapsen kuin aikuiset.. elvyttää stressaantunutta mieltä… Vahva luontosuhde syntyy elämyksistä ja kokemuksesta…Metsän vaikutus hyvinvointiin..tunnemaailman tukeminen…metsä on elvyttävä ja kannustava oppimisympäristö...kaupunkiluonto ihmeitä ja eläinkohtaamisia täynnä..

Luontoretki- siis juuri kaikkea tuota! Vaikka minä lähdin luontoon liikunnallisista syistä ja vaihtelun vuoksi, liittyy luontoon niin paljon muutakin hyvää. Tuntuu, että nykyään keskiössä on lasten keskenään kilpailuttaminen (jopa saman perheen sisällä, apua!!) Lapsista halutaan huikeita monilahjakkuuksia, jotka puhuvat monella kielellä ja tekevät tehtävät nopeasti ja nokkelasti. Uteliaisuus on kuitenkin avain oppimiseen ja kehittymiseen. Mahtaako se saada tilaa kaiken syötetyn informaatiotulvan keskellä? Teoriat lapsen herkkyyskausista on opeteltu ja otettu huomioon harrastuksia syytäen mutta onko arjessa aikaa aitoon kohtaamiseen tai koetun hiljaiseen sulatteluun? 

Usein järjestämällä järjestetään elämyksiä ja temppuratoja. Pala luontoa sen sijaan haastaa aivan itsestään ollen jokaiselle sitä mitä kukakin on vailla. Meidän tapauksessa se oli epätasainen rämeikkö metsän laidalla, painavia oksia joita raahata ja vettä jota läiskyttää. Puhumattakaan kiireettömän vanhemman läsnäolosta mikä lapselle on ensiarvoisen tärkeää. Voin kertoa, että sitä herkkua ei ole aina helppoa tarjota kotona kaiken työn ja juoksevien asioiden keskellä. Metsässä ei ole sitä ongelmaa. 


Takapihalta alkaa seikkailu- kirjassa on 17 kauniisti kuvitettua tarinaa, joita voi lukea lapselle ennen retkeä, retken jälkeen tai vaikka iltasatuna. Tarinat on jaoteltu vuodenaikojen mukaan ja ne tukevat tiedoin sekä mielikuvituksen keinoin omia luontoon suuntautuvia retkiä. Jokainen tarina tarjoaa takuuvarmasti yhtymäkohtia omiin luontokokemuksiin. Oli esimerkiksi hauskaa lukea tarina Ruso-nimisestä haapanasta (minäkin opin uuden lintulajin!) joka käveli varoen ojalle mutta siellä jää rikkoutuikin sen alla. Tarinan saattoi sijoittaa juuri meidän omalle retkipaikalle! Kunkin tarinan lopuksi esitellään kekseliäitä leikki- ja askarteluideoita sekä keskusteluaiheita pohdittavaksi. Kirjan loppuosassa on lajitietoa eläimistä ja kasveista. Kirja on mainio valmispaketti lapsiryhmän ohjaajalle, mutta juuri kaivattu inspiraation lähde ihan tällaiselle tavalliselle äidille, joka yhdessä omien lastensa kanssa tutustuu ensi kertaa ympäristön eläinlajeihin. Kirja innostaa niin lapsen kuin aikuisenkin ulkoiluun aivan uudella tavalla ja yhdessä seikkaillen.
Syvälle metsään emme ole vieläkään päässeet. Askelet ovat yhä vieneet meidät sen reunaan jääriitteiselle ojalle. Jää on vuoroin ollut osin sula, vuoroin heittämämme kepit ovat olleet jäätyneinä pinnassa. Innostuimme rakentamaan muutaman päivän aikana suuren risumajankin, jonka tykötarpeet poika raahasi otsa nihkeänä ympäristöstä.  Rinta polleana kantoi toinen toistaan tanakampaa oksaa, jonka maasta löysi. Kyllä painoi pojan raajat kotiin päästessä :) Ripaus idylliä mahtui mukaan kun laitoimme kaarnaveneet virtaan ja nautimme eväät niitä katsellen.


Metsässä olisi tilaa huutaa, mutta siellä ei tee mieli. Siellä on taikaa ja puiden puheenvuoro. 


Jos kaipaatte lisähoukutusta omiin lähiluontoretkiin ja valmiita vinkkejä retkien toteuttamiseen suosittelen tätä inspiroivaa kirjaa. Lisätietoa ja kirjatilauksen voi tehdä täällä (klik)
(tarjoushinta 6.5.2017 saakka). 

Bianca**

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Sokerittomat Cookie Dough konvehdit

Alkuperäisessä ohjeessa nämä herkut oli tehty silikoniseen pääsiäsimuna-muottiin. Pääsiäissuklaiden korviketta minäkin etsiskelin, mutta sydänmuotilla mentiin kun sellainen entuudestaan löytyi. Topoliino toimi pääkokkina ja Mummeli hoiti maistamispuolen. Itse hoidin suklaan levityksen, koska muuten sitä ei olisi lapseni tuntien jäänyt konvehteihin yhtään..

Nämä konvehdit ovat ihanan täyteläisiä ja juuri niin makeita kuin itse haluat. Minä halusin välttää valkoista sokeria, mutta makeutta kuitenkin halusin. Kukaan ei estä sulattamasti tavan suklaata tai lisäämästä taikinaan vaikkapa kookossokeria/ruokosokeria.

Tarvitset

Täyte:
1,5 dl philadelphia maustamatonta tuorejuustoa
1,5 dl kookosjauhoja
1/2 tl vaniljauutetta
1/4 dl mantelimaitoa
50g voita
agavesiirappia/steviaa/hunajaa makeutukseksi(puoli desiä yhteensä nyt ainakin)
1/4 tl himalajan suolaa
1/2 dl raakakaakaonibsejä

Kuorrutus:
100g sokeritonta suklaata (esim. Brunberg)
1rkl voita

Sotke sähkövatkaimella täytteen ainekset sekaisin kulhossa. Minä lisäsin reilulla kädellä hunajaa ja agavesiirappia, koska nyt oli todella iso herkkunälkä. Painele taikina pikkulusikalla muotteihin ja laita pakkaseen jähmettymään 30minuutiksi. 

Kahdella pikkulusikalla pärjäsi viisivuotias itsenäisesti
Sulata suklaa ja voi esim. vesihauteessa (mikrottamalla saa kiireisin kokki valmista) ja pullauta muoteista ulos jähmettyneet sydämet (tai minkämuotoisia teetkin). Laita tyhjän muotin pohjalle sulaa suklaaseosta, levitä myös reunoille ja paina päälle takaisin taikinasydän. Päälle voi vielä lusikoita suklaata. Ja sitten vain takaisin pakkaseen. 



Muotin pohjalle sulatettua suklaata ja sitten työnnetään kohmetetut taikinasydämet takaisin. Päälle vielä yksi kerros, jos haluaa sydämen pohjankin suklaiseksi. 


Mmm hyvää.. :)

Bianca**