sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Eilen

Tallustelimme trattoriasta kotiinpäin, kello kävi jo yhtätoista. Limoncellon raikkaus ja tryffelin makeus  tanssivat yhä suussa osaamatta päättää kumpi jäisi päällimmäiseksi. Ilma oli kuin lehmän henkäys ja tulikärpäset tuikkivat pilkkopimeässä pientareilla kuin tähtitaivas olisi pudonnut maahan. Sirkuttavat hyönteiset tekivät äänimaailmasta niin eksoottisen että silmät suljettuinakin olisi tiennyt olevansa ulkomailla. Topoliino reppuselässä muistui elävästi mieleen oma lapsuus. Isän ohut kesäpaita ja nihkeä hartian seutu istuessani hänen vankoilla olkapäillään etelän reissuilla. Se kun samaan aikaan pelotti pimeys ja oli niin tavattoman turvallista. Samalta varmasti Topoliinostakin tuntui kun mörköjen silmät vaanivat pensaissa ja ote tiukentui kaulani ympärillä. Mummeli köllötti tyytyväisenä matkarattaissa kolmen ruokalajin tainnuttamana. Vierelläni kulki se sama, joka
kuusi vuotta sitten piti kädestäni maistraatissa. Vähän tiesin silloin mitä tuleman piti, vähän tiedän tänäänkään. Mutta yhä utelias olen tietämään <3
Yllätyksiä täynnä on myös italiailainen trattoria, jonka pöytään istutaan näkemättä ensin ruokalistoja.  Tarjoilija, joka vaikuttaa enemmänkin paikan äidiltä tai isältä tulee sitten kertomaan mitä tänään keittiössä kokataan. Vielä koskaan en ole pettynyt.



Bianca**

Ei kommentteja: